Homon vastuu
Tänään vietetään kansainvälistä homofobian ja transfobian vastaista päivää. Päivän tarkoituksena on kampanjoida seksuaaliseen ja sukupuoliseen moninaisuuteen liittyvää ennakkoluuloisuutta ja suoranaista vihaa vastaan. Olen itse käsitellyt homofobiaa blogissani jo aiemmin ja tulen käsittelemään sitä varmasti myös jatkossa. Aihetta voi lähestyä monesta kulmasta ja ajattelin tänään pohtia, mikä on “homon vastuu” taistelussa homofobiaa vastaan.
Olin eilen haastattelemassa tulevaa We Speak Gay Podcastia varten eläkevakuutusyhtiö Varman HR:stä, viestinnästä ja vastuullisuudesta vastaavaa johtajaa Katri Viippolaa. Keskustelimme siitä, miten Varmassa seksuaalisuudesta voi puhua ja mitä yrityksessä tehdään sen eteen, että siitä voisi puhua vapaammin ja rennommin. Olennainen tekijä tässä on työnantajan ohella myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistön edustajien oma rooli ja vastuu. On tutkittua tietoa, että suuri osa homoista ja lesboista salaa seksuaalisuutensa työelämässä, on töissä kaapissa. Mitä konservatiivisempi ala, sitä suurempi todennäköisyys on, että asia salataan tai ainakaan sitä ei tuoda millään tavalla esille. Vain 15 prosenttia suomalaisista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista ihmisistä kokee voivansa olla täysin avoimia itsestään töissä. 24 prosenttia salaa itsensä töissä täysin. Esihenkilölleen asiasta kertoo alle puolet ja asiakkailleen kolmasosa. Työnantajan on tehtävä kaikkensa, jotta jokainen työntekijä voisi olla turvallisesti oma itsensä, tulla töihin kokonaisena. Homon pitäisi pystyä puhumaan tekemisistään viikonloppuna miesystävänsä tai aviopuolisonsa kanssa aivan yhtä luonnollisesti kuin heteron. Tässä on esimerkin rooli tärkeä. Jos ei työyhteisössä ole yhtään avoimesti homoa tai lesboa, asiasta puhuminen on vaikeaa. Siitä tulee tabu.
Oma tieni, omat valintani – vastuuni homona
Kun itse muutin pois perheeni luota neljä vuotta sitten, olisin voinut valita kaappihomon tien. Ex-vaimoni painosti minua jopa salaamaan seksuaalisuuteni lapsiltani. Minun piti ajatella hänen, lasten… aina jonkun muun parasta. Asia oli niin häpeällinen ja vaikea. Tuossa tilanteessa olin itsekin vielä niin sekaisin, että en tiennyt mitä tehdä. Muutaman kuukauden jälkeen kuitenkin tajusin, että mitä enemmän asiaa salasin, sitä vaikeampaa oli kaikkien elämä. Uskon, että lapsenikin tunsivat, että kaikkea ei ollut kerrottu. Elämä salaisuuden kanssa sai loppua. Puolen vuoden aikana tulin kaapista sisaruksilleni, lapsilleni, vanhemmilleni, ystävilleni, työnantajalle, esimiehelle, työkavereille. Jokainen kerta helpotti elämää ja lopulta tulin vielä varta vasten kaapista ulos sosiaalisessa mediassa. Sain osakseni homofobisia kommentteja tai ehkä enemmän hiljaisuutta, jonka tulkitsin homofobiseksi hiljaisuudeksi. Kaapista ulostulo aikuisuudessa koettiin jopa vastuuttomaksi muiden ihmisten elämän tuhoamiseksi. Joskus homofobia naamioitiin vitsiksi ” Rupeeks sä nyt puhuman niin kuin homot?”
Samaan aikaan aloin tutustua muihin homomiehiin, suurin osa minun ikäisiäni, keski-ikäisiä miehiä. Osa koki avoimuuteni uutena homona uhkaavaksi, varsinkin jos he eivät itse olleet puhuneet seksuaalisuudestaan yhtä avoimesti. Koin jopa painostusta. “Et voi olla noin avoimesti homo, tuo ei ole hyväksi” Osa perusteli “homohiljaisuuttaan” sillä, että he eivät kokeneet seksuaalisuuden kuuluvan julkisuuteen tai, että se ei profiloi heitä ihmisenä. Jäin saman vuoden aikana työttömäksi. 50-kymppinen työtön kokee työnsaannin epävarmaksi tänä päivänä, saati sitten homo 50-kymppinen työtön. Eräs tuttu head-hunter ja ex-esimieheni sanoi, että avoin homous voi vaikeuttaa työpaikan saamista. En voi kieltää, etteivätkö kaikki nämä kommentit ja asenteet vaikuttaneet minun ajatuksiini. Pelkäsin, etten saa ikinä enää töitä. Olin kuitenkin tehnyt jo sen päätöksen että avoin homous on minun valintani ja sen on tultava esille heti jo työhakemuksessani.
Valintani tuon jälkeenkin ovat olleet sellaisia, että olen halunnut käsitellä homouttani avoimesti, tuoda sen esille heti ja suoraan, mutta kuitenkin luonnollisesti. En puhu puolisosta tai kumppanista, vaan aina heti aviomiehestä. Kerron työstäni, joka liittyy seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin tai kerron blogistani lifeof2men. Minä koen, että niin kauan kuin homous on vieras, outo, tabu, minun vastuuni on puhua siitä ja tuoda homouteni heti pöydälle ja lähes joka paikassa. Koen, että jokainen kohtaaminen ja keskustelu vähentää homofobiaa.
Uskon, että iso osa asenteestani johtuu myös siitä, että vietin 45 vuotta valkoisen heteromiehen, heteronormatiivista elämää. Tiedän, mitä on olla etuoikeutettu, valkoinen, hyvinkoulutettu, hyvätuloinen heteromies, jonka ei tarvitse korvaansa lotkauttaa tällaisille ajatuksille, tällaiselle epävarmuudelle. Sitten yhtäkkiä olinkin homo, naimisissa ulkomaalaisen homomiehen kanssa ja vielä työnikin liittyi homouteen. Joudun pohtimaan asioita, jotka eivät ennen millään tavalla koskettaneet minua. Olen monesti ajatellut, että jos olisin ollut nuoresta pitäen avoimesti homo, en ehkä samalla tavalla kokisi tätä asiaa. Nyt minulla on vertailukohtaa ja tajuan, että homofobia sucks, tämä ei ole oikein, asioille ja asenteille on tehtävä jotain. Minä olen yhtä arvokas, ehkäpä jopa arvokkaampi ihminen kuin ennen ja silti minua kohdellaan välillä huonommin kuin ennen. Tämä ei ole oikein. Moni homona koko ikänsä ollut ei ehkä näe asiaa samalla tavalla, koska on tottunut tilanteeseen tai ei tiedä muusta, ajattelee helpommin, että näin nää asiat vaan nyt ovat.
Vaikeinta homofobiassa
Lopuksi ajattelin vielä pohtia, mikä on vaikeinta homofobiassa. Se on se, kun homofobian kokee kanssakäymisessä kaikista lähimpien ihmisten kanssa. Aviomieheni Raúl on Meksikosta ja hän ei ole ikinä kokenut tulleensa täysin hyväksytyksi perheessään homoutensa takia. Asiaa on haluttu salata ja salataan edelleen. Asia on vanhemmille ja veljille edelleen vaikea ja siitä ei haluta puhua. Ystävät sanovat, että sinun pitää antaa aikaa vanhemmillesi. Hän on antanut aikaa jo lähes 30 vuotta! Homofobian takia Raúl muutti aikoinaan pois kotikylästään ja lopulta pis Meksikosta. Meksikossa hänet jopa irtisanottiin töistä suoraan homouden takia. Muistan vielä, kun aloimme seurustella Raúlin kanssa, hänen äitinsä pyysi, että hän ei laittaisi kuvia meistä nettiin. Hänen pitäisi ajatella perhettään, veljen lapsiaan, kuinka iso häpeä tämä on heille. Tämä ei ole mikään ainutlaatuinen tai erikoinen tarina. Homous on edelleen Suomessakin tabu, josta ei puhuta, ei perheissä, ei työpaikalla, ei kouluissa. Minäkin koen, että lapseni eivät puhu minusta ja tekemisistäni samalla tavalla kuin jos olisin hetero ja toimisin yrittäjänä jollain muulla toimialalla. Siihen vaikuttaa yhteiskunnan asenteet, kavereiden asenteet, heidän äitinsä asenne. Raulin perhe rakastaa häntä, lapseni rakastavat minua. Tämä ei ole vielä kenellekään helppo asia, ei Suomessa eikä Meksikossa.
We Speak Gay Podcastissani, joka tulee ulos kesällä pohdin homofobiaa ja transfobiaa lisää mielenkiintoisten vieraiden kanssa.